tätä et saa tekemättömäksi
Ensimmäinen – ja toistaiseksi ainoa ajatuksesi – sen jälkeen, kun olit astunut ylös pimeyteen. Portaikko, jonka olit valinnut sisäänkäynniksesi tuolle puolen, oli varsin mitäänsanomaton. Hylätyn talon perällä, ylös ullakolle nousevat portaat. Näit tomuisia saappaanjälkiä niiden vanhoilla ja kuluneilla askelmilla; et ole ollut ainut, joka on valinnut tämän paikan viimeisekseen.
Mutta kaikki tämä on jo mennyttä – tässä hetkessä löydät itsesi pimeällä ullakolla, tunnustelemassa tietäsi kohti huoneen perällä odottavaa ovea. Talon pohjakartan perusteella siellä ei pitäisi voida olla ovea, mutta tiedät itsekin, että et ole enää ullakolla ollenkaan. Täällä olet jossain muualla, välitilassa kaiken taaksesi jättämän ja kaiken tuon oven takana olevan välillä.
Suunnistaessasi pimeydessä satut törmäämään johonkin, jonkinlaiseen epämääräiseen lattialla lojuvaan esineeseen, ja jokin siinä saa sinut hetkeksi epäröimään. Harkitset ottaisitko sen mukaan vai jättäisitkö sen siihen – se ei välttämättä ole mitään, mutta se saattaisi myös olla jotain. Voit pelata kortin löytääksesi Esineen, mutta et voi vielä nähdä, mikä se tarkalleen ottaen on.
Saavutat oven, tunnet sen kostean ja kylmän puupunnan sormissasi… ja sen lautojen saumojen raoista näet valon, kuulet lintujen laulun, tunnet kesäpäivän lämmön. Painat ovea auki, joutuen käyttämään enemmän voimaa kuin olit odottanut, sillä oven saranat haraavat vastaan. Mutta lopulta ovi antaa myöten, lämpö ja valo tulvivat sisään ja sokaisevat sinut hetkeksi, kunnes silmäsi tottuvat valoon.
* * *
Nouset ylös maakellarista ja näet edessäsi mustaksi korventuneen mökin.
Olet saapunut Mustapirtille ➚.